Suomi on perustuslain mukaan kaksikielinen maa eli maassa on kaksi kansallista kieltä. Se näyttää tänä päivänä merkitsevän enemmän oikeuksia pienemmälle kielelle, mutta vähemmän velvollisuuksia enemmistön kieltä puhuville. Molemmat kansalliskielet kuuluvat kuitenkin kaikille suomalaisille riippumatta heidän äidinkielestään tai asuinpaikastaan. Ne ovat yhteistä omaisuutta, osa historiallista ja kansallista perinnettä. Ne ovat myös avain tulevaisuuteen.

Suomenkielisille ruotsin kieli on kuitenkin muuttumassa etäiseksi, vaikka toinen kotimainen kieli kuuluu myös heille, on osa heidänkin identiteettiään.

Monet suomenkieliset kohtaavat ruotsin kielen ensimmäisen kerran koulussa, liikkuessaan kaksi- tai ruotsinkielisillä alueilla, katsoessaan televisiota tai käydessään Ruotsissa. Moni uskoo silti, että kielen oppiminen on turhaa. Joskus saa sellaisen käsityksen, että uskotaan ruotsin kielen olevan ohimenevä ”ongelma”, joka häviää ajan myötä.

Juhlapuheitten ja arjen välillä on huima ero. Tämä ilmenee selvästi, kun tarkastelee ruotsin kielen asemaa suomenkielisessä kouluopetuksessa. Toinen kansalliskieli on edelleen kaikkien oppiaine, mutta sen asema on oppisuunnitelmissa vuosi vuodelta heikentynyt. Viimeksi näin tapahtui, kun se muutettiin ylioppilaskirjoituksissa vapaaehtoiseksi aineeksi.

Kuka kärsii siitä, että ruotsin kielen opetus jää useimmille puolitiehen? Oppilaat tietenkin, ja sitä kautta koko yhteiskunta. Oppilaat joutuvat uhraamaan aikaansa tämän kielen opiskeluun, mutta lopputulos, kielen käytännön hallitseminen, jää saavuttamatta, koska tuntimäärä on riittämätön ja opiskelu aloitetaan liian myöhään.

Suurin osa oppilaista, yli 90 prosenttia, lukee ruotsia B-kielenä ja aloittaa opiskelun vasta VII luokalla. Uuden kielen omaksuminen on tässä elämänvaiheessa vaikeaa, jos motivaatio ei ole vahva. Vain pieni osa lukee ruotsia pitkänä kielenä. Lukumäärä voisi olla suurempi, mutta monet koulut eivät enää tarjoa oppilailleen pitkää oppimisjaksoa.

Suomenkielinen sivistyneistö näyttää hyväksyvän kahden kielen merkityksen, mutta se tuntuu olevan voimaton silloin, kun ruotsin kielen opetusta heikennetään suomenkielisissä kouluissa. Jotkut uskovat, että ruotsin kielen osaamisen väheneminen voidaan korvata paremmalla englannin kielen opetuksella. Kieliä ei kuitenkaan voi verrata toisiinsa, ne palvelevat eri tarkoituksia. Ne eivät myöskään voi korvata toisiaan. Esimerkiksi suomalaisen sivistyksen synnyn ymmärtäminen ei onnistu englannin kielen avulla.

Kuvitellaan liian usein vastuun ruotsin kielen säilymisestä suomenkielisten keskuudessa kuuluvan maamme ruotsinkielisille. On väärin luulla ruotsinkielisten olevan riippuvaisia suomenkielisten kielitaidosta. Useimmat ruotsinkieliset ovat riittävän kielitaitoisia, vaikka heidän mielestään maamme kaksikielisyys edellyttää vastavuoroisuutta. Suomenruotsalaisten instituutioitten ei ole syytä monopolisoida kielitaidon puolustamista.

Ruotsin kielen oppiminen ei siis perustu siihen, että ruotsinkieliset vaatisivat oman kielensä taitoa voidakseen saada palveluja äidinkielellään. Oppimistarpeella on monta lähtökohtaa: perustuslaki edellyttää kahta kansallista kieltä, Pohjola on edelleen meidän ensisijainen viiteryhmämme, Suomella on Ruotsin kanssa kohtalonyhteys sekä historiallisesti että myös nykyään.

Meidän on vaikea ymmärtää nykyisen Suomen syntyä ilman ruotsin kieltä. Kieli kuuluu meidän sivistysperintöömme samalla tavalla kuin luterilainen tai ortodoksinen kirkko, autonomian aika ja oikeusvaltio. Suomenkielinen voi myös ruotsia opittuaan tutustua henkilökohtaisesti rikkaaseen suomenruotsalaiseen hengenviljelyyn, kirjallisuuteen, lehdistöön, radio- ja televisiotuotantoon. Aito kaksikielinen valtio merkitsee aitoa vuorovaikutusta kielirajan ylitse. Jos suomenkielisten kielitaito supistuu, vuorovaikutus uhkaa käydä yksipuoliseksi tai harvojen etuoikeudeksi. Samoin käy myös naapurisuhteitten, jotka menettävät erityisluonteensa, jos siirrytään englannin kielen käyttöön.

Suomenkielisten olisi siis päätettävä, halutaanko pitää yllä sellaista koulujärjestelmää, joka takaa riittävät oppimismahdollisuudet. Pallo on opetusministeriön ja opetushallituksen käsissä. Tarvitaan kuitenkin myös keskusteluun valmiita mielipidevaikuttajia, jotka voivat vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, poliittisiin päättäjiin ja, ennen kaikkea, oppilaitten motivaatioon. Ellei kasvava polvi koe, että ruotsin kielen oppimisella on yhteiskunnan tuki ja hyväksyntä, motivaatio jää puolinaiseksi.

Pär Stenbäck